1/10

  • pääsivu
  • sisällys
  •  

     

     

    Kolumni Ismo Björn

    Kiire on ja jouttuu pitäs!

    Kiire ei enää saa samaa huomioarvoa kuin muutama vuosi sitten. Kiirettä ja työtehtävien paljoutta korostamalla et voi enää luoda itsestäsi pätevän, tarpeellisen leimaa. Kiire ei tee sinusta VIP-henkilöä. Ei kiire minnekään ole kadonnut, mutta se on arkipäiväistynyt, eikä siitä puhuminen ketään säväytä. Ylipiston käytävä- ja kahvilapuheita, ns. yliopistodiskurssin litaniaa hallitsevat uudet teemat. Tutkijan arkipuheessa toistuvat sanat kurjistuminen, lisääntyvä valvonta, kilpailu, epävarmuus. Arkipäivän vaikeudet ja valtaapitävien moraalinen alemmuus ilmaistaan listaamalla kärsimyksiä ja puutteen tiloja. Oma tutkijan minä on vielä puhdas, mutta hallinto ja “ne turmeltuneet” vaativat ulkopuolista rahoitusta, mahdottomia suorituksia. Luennoitsijoiden on annettava suoritusmerkintöjä opiskelijoiden kokoonkyhätyistä töistä ja maisteri-lisensiaatti-tohtori on tehtävä siitäkin tohelosta. Oikea yliopisto on hävinnyt, vapaa tiede kuollut ja niin edelleen.

    Yliopistopuhe on esittämistä ja perinnettä. Yliopistopuhe on yhteistä uskontunnustusta. Puhe noudattaa samaa kaavaa, joten se on eräänlaista uskonnonharjoittamista. Olennaisia ovat esittämisen sosiaalinen tilanne, kunkin osallistujan roolit ja vuorovaikutuksen päämäärä. Keskeistä on osallistujien saavuttama yhteys, jota yliopistopuheella pidetään yllä. Yliopistopuheeseen soveltumaton näkemys tai puheenosa rikkoo hartauden muiden hartaudenharjoittajien hämmennykseksi.

    Yliopistopuheen hahmottaminen vaatii ulkopuoliselta tarkkaa korvaa ja vaistoa, mutta kuuntelemalla erotat saman puheen niin biologin kuin oikeustieteilijän huulilta. Osallistuminen yhteiseen hartauteen vaatii vihkiytymistä yliopistolaisuuteen, eikä se tapahdu hetkessä. Käytännöt ovat perinteen muovaamia. On opittava kuuntelemaan litaniaa ja sitten asiaan vihkiytyneenä osallistumaan siihen.

    Omille puhutaan eri tarinat kuin vieraille. Puheen sisältö ei ole välttämättä tärkeä, keskeistä on miten puhutaan. Ei riitä, että olet töissä yliopistossa, sinulla on syytä olla kyky ymmärtää ja tuottaa yliopistopuhetta.

    Yliopistolaisuus ei ole pelkästään tutkimusta ja opetusta, mutta ei se ole oikeaa uskontoakaan, sillä kristinuskosta tuttu pelastussanoma puuttuu. Yliopistolaisuudessa ei ole kristinuskon armoakaan. Toivottomuuden voima on toivottomuuden pysyvyydessä.

    Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston lakkopäällikkö, erikoistutkija Karjalan tutkimuslaitokselta