Yhteistyön tuhoava kilpailu yliopistotyön uhkana
Psykologian professori Liisa Keltikangas-
Järvinen näkee vaarana, että yliopistoista
tulee työpaikkoja, joissa päällimmäiseksi
jää vääränlainen, yhteistyön tuhoava kilpailu.
Mentaliteetti – syö tai tule syödyksi
– valtaa alaa. Uhkakuvia sisältyy myös siihen,
että tutkija on yhä vähemmän oman
ajankäyttönsä herra.
-Jos palkitsevat elementit uhkaavat hävitä
yliopistoista, mitä kilpailuvaltteja niille
jää jäljelle, Keltikangas-Järvinen kysyy ja
viittaa mm. työajankohdentamisjärjestelmiin.
Tutkimustyö ei tunne virastotyöaikaa.
Professoriliitto palkitsi Liisa Keltikangas-
Järvisen Vuoden Professorina 2008. Valinta
julkistettiin Tieteen päivillä 9. tammikuuta.
Liisa Keltikangas-Järvinen on toiminut Helsingin
yliopistossa psykologian apulaisprofessorina
vuodesta 1981 ja psykologian professorina vuodesta
1992 lähtien. Hän on kokeellisen persoonallisuustutkimuksen
uranuurtajia, ja hänen laaja
tieteellinen tuotantonsa tunnetaan niin kotimaassa
kuin ulkomaillakin.
Onko huono itsetunto meille ongelma?
Keltikangas-Järvisellä on suuri joukko suomenkielisiä
laajaa kiinnostusta herättäneitä teoksia.
Vuonna 1994 ilmestynyt Hyvä itsetunto -kirja on
yltänyt jo 19. painokseensa. Kustantaja haistoi tulevat
trendit oikein, kun tilasi tästä aiheesta kirjan.
Suomalaiset usein ajattelevat omaansa aika huonon
itsetunnon. Ainakin täällä ollaan aina oltu
kovin kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat.
-Sama ilmiö on tuttu myös muualla. Ihmiselle
on tyypillistä miettiä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat.
Tiedetään myös, että jos ihmiseltä kysytään,
onko sinulla huono itsetunto, hän vastaa,
että ei, mutta naapurilla kyllä on.
Hyvä itsetunto -kirjassa (s. 21) Keltikangas-
Järvinen kirjoittaa:
Ihminen voi monella tapaa jäädä ulkoisten
odotusten vangiksi ja kadottaa samalla määräysvallan
omaan elämäänsä. Määräysvallan saattaa
menettää itse sitä tiedostamatta, silloin kun käyttää
elämänsä jonkin yleisesti arvostetun tavoitteen
saavuttamiseksi tai lähtee muuten elämään “yleistä
arvostusta nauttivaa” elämää.
Eräs esimerkki tällaisesta ovat aikamme nuoret
menestyvät, vaikkapa hienon uran luoneet nuoret
tutkijat. He kertovat hengästyneinä saavutuksistaan,
alalla vallitsevasta kilpailusta, kaksitoistatuntisista
työpäivistä ilman taukoa, ilman lomia. He
ovat vakuuttuneita siitä, että peli on menetetty,
jos he hetkeksi hellittävät. Ohimennen he mainitsevat,
että heidän elämänmuotoonsa eivät perhe,
lapset ja ihmissuhteet sovi.
Keltikangas-Järvisen mielestä tilanne on tuosta
kirjoitusajankohdasta vain pahentunut.
-Itse aloitin yliopistovirassa siihen aikaan, kun
tutkijanuran pystyi vaikeuksitta yhdistämään
muuhun elämään. Koska kotona oli kolme pientä
lasta, piti apulaisprofessorin työpäivä rajoittaa
normaaliin virka-aikaan, ja kotona voi kirjoittaa
lasten nukkumaanmenon jälkeen. Päätyöhön, tutkimukseen, jäi silloin kuitenkin yhtä paljon tai
enemmän aikaa kuin mitä jää nykyisissä kaksitoistatuntisissa
työpäivissä, joista kaikenlainen
turha sälä vie yhä suuremman osan.
Kelpoisuusvaatimusten madaltaminen
johtaa tason laskuun
Keltikangas-Järvisellä on huoli siitä, kuinka kauan
yliopisto vielä säilyy houkuttelevana työpaikkana
ja koska niissä alkaa tapahtua vinouttavaa persoonallisuuden
valikoitumista.
-Jos yksilöllinen kilpailu yhteistyön sijasta tulee
pääasiaksi, on uhkakuva, että yliopistoon valikoituu
vääränlaisen kilpailuhengen täyttämiä yksilöitä.
Olisi tärkeää pitää huolta siitä, että palkitaan
sellaista toimintamallia, jossa yksilön menestys
ja yhteisön hyvinvointi eivät asetu vastakkain.
Yliopistojen virantäytöt ovat välillä raakaa peliä.
Kovaa kilpailua käydään jo tutkijakoulupaikoista.
Helposti haavoittuvat persoonat voivat
katsoa, etteivät he ole valmiita moiseen. Yliopistoon
ei enää jäädä hinnalla millä hyvänsä.
-On haaste tehdä työpaikka – myös yliopisto
sellaiseksi, jossa lahjakkaimmat, pätevimmät, ja
kyvykkäimmät tutkijat persoonastaan riippumatta
selviävät, eivät vain ne, jotka ovat persoonaltaan
riittävän kovia kestämään kovan kilpailun.
Keltikangas-Järvinen on huolissaan mm. työajan
kohdentamis- tai seurantajärjestelmistä ja
niiden vaikutuksista yliopistoon työpaikkana.
-Tutkija ei aloita ajattelua klo 8 ja lopeta sitä
klo 16. Hänen on myös melko mahdotonta eritellä,
milloin hän ajatteli perusopintoihin liittyvää
tutkimustyötä, ja milloin hänen ajatuksensa liikkuivat
enemmän syventävien opintojen tasolla.
Jos palkitsevat elementit uhkaavat hävitä yliopistoista,
mitä kilpailuvaltteja sitten jää enää jäljelle.
Korkeatasoisen tutkimuksemme uhkatekijänä
Keltikangas-Järvinen pitää myös yliopistolakiluonnokseen
sisältyvää mahdollisuutta käyttää
professuurien täytöissä enenevästi kutsumenettelyä,
vaikka hän muuten näkeekin uudessa yliopistolaissa
paljon positiivisia mahdollisuuksia.
Tohtoriväitös ei voi olla egotrippi
Liisa Keltikangas-Järvinen väitteli vuonna 1977
väkivaltarikollisten persoonallisuuspiirteistä
-Silloin humanistien töiden piti olla “itsenäisiä”,
mikä tarkoitti sitä, että ne tuli tehdä mahdollisimman
pienellä ohjauksella, mieluiten kokonaan
ilman ohjausta. Väittelijän korkea ikä ei ollut
haitta vaan mieluummin kypsyyden osoitus.
En ollut vielä täyttänyt 30 vuotta kun tarjosin ohjaajalle
ensimmäistä työni versiota, mutta hän ei
ottanut sitä vastaan. Hän lähetti minut kypsymään.
Vuoden Professorin julkistuksen jälkeisessä
paneelikeskustelussa Keltikangas-Järvinen puhui
tohtorintutkintomäärien yhteydessä egotripeistä.
-Tutkija saa tietenkin ryhtyä tekemään väitöskirjaa
mistä tahansa aiheesta jos ehdottomasti
niin haluaa, mutta tutkimusaiheelle ei kerta kaikkiaan
löydy mitään relevanssia, ei siihen ole oikeutta
vaatia yliopiston ohjausresursseja. Väitöskirjan
tarkoitus on viedä tiedettä eteenpäin tai tuottaa
yhteiskunnalle sovelluskelpoista tietoa. Se ei
voi olla väittelijän egotrippi.
Keltikangas-Järvisen mielestä psykologian
alalla voisi tulla nykyistä enemmänkin tohtorintutkintoja.
Koulutetuilla tutkijoilla on “tohtorituotantoa”
suurempi kysyntä.
-Joudumme kilpailemaan sektoritutkimuslaitosten
kanssa. Esimerkiksi Stakes ja Työterveyslaitos
houkuttelevat meiltä väkeä paremmilla palkoillaan.
Psykologinen tieto ei mene päättäjille
perille
Keltikangas-Järvinen on tunnettu työstään temperamentin
saralla. Hän on kytkenyt tutkimusryhmänsä
löydöksiä paitsi somaattiseen sairastumiseen
niin myös varhaiskasvatukseen ja koulupedagogiikkaan.
Työn tavoitteena on edistää lasten
ja nuorten hyvinvointia, lisätä erilaisuuden
ymmärtämistä ja ehkäistä syrjäytymistä.
Tämä teemat ovat entisestään korostuneet Jokelan
ja Kauhajoen koulutragedioiden yhteydessä.
Nyt puhutaan kovasti mm. koulupsykologien
määrän lisäämisestä.
-Ehdottomasti heitä tarvitaan lisää, mutta näiden
traagisten tapahtumien tausta on niin monisyinen,
ettei näitä ongelmia ratkaista koulupsykologien
tai -terveydenhoitajien voimin.
Eräs nykyajan ilmiö on, että kaikki poikkeavat
tapahtumat tulkitaan mielenterveysongelmien aiheuttamiksi.
Näin syy tragedioista voidaan siirtää yksittäisille ihmisille, ja yhteiskunnan osuus kuten
liian suurien päiväkotiryhmien, liian suurien koulujen
ja koululuokkien, liian tiheään vaihtuvien
hoitajien merkitys lapsen kehityksessä voidaan
pyyhkäistä sivuun. Kaikki paha olo ei ole mielenterveyden
horjumista, vaan sille voi olla selkeä ulkoinen
syy. Yhteiskuntakin voi ratkaisuillaan aiheuttaa
pahaa oloa. Aina ei kaikesta voi syyttää
myöskään vanhempia. Murrosiässä nuori voi vakavan
koulukiusaamisen tai eristämisen ansiosta
muuttua ihan toiseksi ihmiseksi, eivätkä vanhemmat
voi tälle kehitykselle mitään.
Keltikangas-Järvinen ihmettelee, kuinka vähän
päättäjät hyödyntävät psykologian alan tutkittua
tietoa poliittisen päätöksenteon tukena.
-Lapsen hyvästä kehityksestä on määrättömästi
tietoa. Vaikka meillä pitäisi olla tietoyhteiskunta,
tuntuu siltä, että psykologinen tieto ei kiinnosta
päättäjiä.
Suomi sai eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa
korkeimmat pisteet lapsikielteisyydessä.
Kriteerinä oli se, kuinka paljon päätöksiä yhteiskunta
on valmis tekemään lapsen edun näkökulmasta,
tai kuinka paljon aikuisen työelämä sanelee
päätöksiä. Keltikangas-Järvisen mielestä tämä
tutkimustulos konkretisoitui opetusministeri Sari
Sarkomaan viime joulukuisen eron yhteydessä
käydyssä keskustelussa. Keskustelua käytiin vain
työelämän näkökulmasta ja ratkaisua pidettiin
pelkästään uhrauksena.
-Pienten lasten vanhemmuutta ei voi kokonaan
ulkoistaa. Aito valinnan vapaus tarkoittaa
myös tällaisen ratkaisun mahdollisuutta. Tuntuu,
että äärimmäisestä työkeskeisyydestä ollaan tulossa
vähän takaisinpäin, ja nuorilla on muitakin arvoja
kuin komeettamainen urakehitys. Ajatellaan,
että hienostakaan urasta ei kannata maksaa ihan
mitä tahansa hintaa.
Äidin koulutustausta selittää lasten
koulumenestystä
Viime aikoina Keltikangas-Järvinen on tutkimustyössään
keskittynyt perimän ja ympäristön vuorovaikutukseen
persoonallisuuden kehityksessä.
Vuoden Professorin julkistustilaisuudessa pitämässään
puheessa Keltikangas-Järvinen puhui
mielenkiintoisesti äidin koulutustausta vaikutuksesta
lapsen koulumenestykseen.
-Suomalaista koululaitosta pidetään yhtenä maailman demokraattisemmista, koska kaikki
lapset, lähtökohdistaan riippumatta saavat samat
mahdollisuudet. Kuitenkin äidin koulutus meilläkin
selittää keskimäärin 38 % jälkeläisten koulumenestyksen
varianssista ja selitysprosentti on
ylemmillä kouluasteilla lukiossa ja yliopistossa
korkeampi kuin koulutuksen alkuvaiheessa.
Koulutettu äiti rakentaa lapsilleen koulutukselle
myönteisen ja opiskelua tukevan ympäristön.
Tämä ympäristö ei kuitenkaan vaikuta samoin
perheen kaikkiin lapsiin, vaan lapsen geneettinen
rakenne säätelee sitä, miten paljon lapsi tästä ympäristöstä
hyötyy, ja vastaavasti, miten paljon
haittaa hänelle on äidin matalasta koulutuksesta.
Teksti: Kirsti Sintonen
Kuva: Veikko Somerpuro
Liisa Keltikangas-Järvinen
• syntynyt 6.1.1946 Alajärvellä
• väitöskirja 1977 väkivaltarikollisten persoonallisuuspiirteistä
• psykologian apulaisprofessori 1981,
Helsingin yliopisto
• psykologian professori 1992-,
Helsingin yliopisto
• 240 kansainvälistä tieteellistä julkaisua,
julkaisujen kokonaismäärä yli 500
• Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen
• kirja Hyvä itsetunto (1994) yltänyt jo 19.
painokseen, kirjasta Tunne itsesi, suomalainen
(2000) otettu kuusi painosta
• Suomen Tietokirjailijoiden tunnustuspalkinto
(2001), WSOY:n tunnustuspalkinto tietokirjailijalle
(2006) ja Helsingin yliopiston
J.W. Snellmanin tiedonjulkistamispalkinto
(2008)
• kolme aikuista lasta ja 5 lastenlasta
|