Yhteistyön tuhoava kilpailu yliopistotyön uhkana

Psykologian professori Liisa Keltikangas- Järvinen näkee vaarana, että yliopistoista tulee työpaikkoja, joissa päällimmäiseksi jää vääränlainen, yhteistyön tuhoava kilpailu. Mentaliteetti – syö tai tule syödyksi – valtaa alaa. Uhkakuvia sisältyy myös siihen, että tutkija on yhä vähemmän oman ajankäyttönsä herra.

-Jos palkitsevat elementit uhkaavat hävitä yliopistoista, mitä kilpailuvaltteja niille jää jäljelle, Keltikangas-Järvinen kysyy ja viittaa mm. työajankohdentamisjärjestelmiin. Tutkimustyö ei tunne virastotyöaikaa.

Professoriliitto palkitsi Liisa Keltikangas- Järvisen Vuoden Professorina 2008. Valinta julkistettiin Tieteen päivillä 9. tammikuuta.

Liisa Keltikangas-Järvinen on toiminut Helsingin yliopistossa psykologian apulaisprofessorina vuodesta 1981 ja psykologian professorina vuodesta 1992 lähtien. Hän on kokeellisen persoonallisuustutkimuksen uranuurtajia, ja hänen laaja tieteellinen tuotantonsa tunnetaan niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Onko huono itsetunto meille ongelma?

Keltikangas-Järvisellä on suuri joukko suomenkielisiä laajaa kiinnostusta herättäneitä teoksia. Vuonna 1994 ilmestynyt Hyvä itsetunto -kirja on yltänyt jo 19. painokseensa. Kustantaja haistoi tulevat trendit oikein, kun tilasi tästä aiheesta kirjan. Suomalaiset usein ajattelevat omaansa aika huonon itsetunnon. Ainakin täällä ollaan aina oltu kovin kiinnostuneita siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

-Sama ilmiö on tuttu myös muualla. Ihmiselle on tyypillistä miettiä sitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Tiedetään myös, että jos ihmiseltä kysytään, onko sinulla huono itsetunto, hän vastaa, että ei, mutta naapurilla kyllä on.

Hyvä itsetunto -kirjassa (s. 21) Keltikangas- Järvinen kirjoittaa:

Ihminen voi monella tapaa jäädä ulkoisten odotusten vangiksi ja kadottaa samalla määräysvallan omaan elämäänsä. Määräysvallan saattaa menettää itse sitä tiedostamatta, silloin kun käyttää elämänsä jonkin yleisesti arvostetun tavoitteen saavuttamiseksi tai lähtee muuten elämään “yleistä arvostusta nauttivaa” elämää.

Eräs esimerkki tällaisesta ovat aikamme nuoret menestyvät, vaikkapa hienon uran luoneet nuoret tutkijat. He kertovat hengästyneinä saavutuksistaan, alalla vallitsevasta kilpailusta, kaksitoistatuntisista työpäivistä ilman taukoa, ilman lomia. He ovat vakuuttuneita siitä, että peli on menetetty, jos he hetkeksi hellittävät. Ohimennen he mainitsevat, että heidän elämänmuotoonsa eivät perhe, lapset ja ihmissuhteet sovi.

Keltikangas-Järvisen mielestä tilanne on tuosta kirjoitusajankohdasta vain pahentunut.

-Itse aloitin yliopistovirassa siihen aikaan, kun tutkijanuran pystyi vaikeuksitta yhdistämään muuhun elämään. Koska kotona oli kolme pientä lasta, piti apulaisprofessorin työpäivä rajoittaa normaaliin virka-aikaan, ja kotona voi kirjoittaa lasten nukkumaanmenon jälkeen. Päätyöhön, tutkimukseen, jäi silloin kuitenkin yhtä paljon tai enemmän aikaa kuin mitä jää nykyisissä kaksitoistatuntisissa työpäivissä, joista kaikenlainen turha sälä vie yhä suuremman osan.

Kelpoisuusvaatimusten madaltaminen johtaa tason laskuun

Keltikangas-Järvisellä on huoli siitä, kuinka kauan yliopisto vielä säilyy houkuttelevana työpaikkana ja koska niissä alkaa tapahtua vinouttavaa persoonallisuuden valikoitumista.

-Jos yksilöllinen kilpailu yhteistyön sijasta tulee pääasiaksi, on uhkakuva, että yliopistoon valikoituu vääränlaisen kilpailuhengen täyttämiä yksilöitä. Olisi tärkeää pitää huolta siitä, että palkitaan sellaista toimintamallia, jossa yksilön menestys ja yhteisön hyvinvointi eivät asetu vastakkain.

Yliopistojen virantäytöt ovat välillä raakaa peliä. Kovaa kilpailua käydään jo tutkijakoulupaikoista. Helposti haavoittuvat persoonat voivat katsoa, etteivät he ole valmiita moiseen. Yliopistoon ei enää jäädä hinnalla millä hyvänsä.

-On haaste tehdä työpaikka – myös yliopisto sellaiseksi, jossa lahjakkaimmat, pätevimmät, ja kyvykkäimmät tutkijat persoonastaan riippumatta selviävät, eivät vain ne, jotka ovat persoonaltaan riittävän kovia kestämään kovan kilpailun.

Keltikangas-Järvinen on huolissaan mm. työajan kohdentamis- tai seurantajärjestelmistä ja niiden vaikutuksista yliopistoon työpaikkana.

-Tutkija ei aloita ajattelua klo 8 ja lopeta sitä klo 16. Hänen on myös melko mahdotonta eritellä, milloin hän ajatteli perusopintoihin liittyvää tutkimustyötä, ja milloin hänen ajatuksensa liikkuivat enemmän syventävien opintojen tasolla. Jos palkitsevat elementit uhkaavat hävitä yliopistoista, mitä kilpailuvaltteja sitten jää enää jäljelle.

Korkeatasoisen tutkimuksemme uhkatekijänä Keltikangas-Järvinen pitää myös yliopistolakiluonnokseen sisältyvää mahdollisuutta käyttää professuurien täytöissä enenevästi kutsumenettelyä, vaikka hän muuten näkeekin uudessa yliopistolaissa paljon positiivisia mahdollisuuksia.

Tohtoriväitös ei voi olla egotrippi

Liisa Keltikangas-Järvinen väitteli vuonna 1977 väkivaltarikollisten persoonallisuuspiirteistä

-Silloin humanistien töiden piti olla “itsenäisiä”, mikä tarkoitti sitä, että ne tuli tehdä mahdollisimman pienellä ohjauksella, mieluiten kokonaan ilman ohjausta. Väittelijän korkea ikä ei ollut haitta vaan mieluummin kypsyyden osoitus. En ollut vielä täyttänyt 30 vuotta kun tarjosin ohjaajalle ensimmäistä työni versiota, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Hän lähetti minut kypsymään.

Vuoden Professorin julkistuksen jälkeisessä paneelikeskustelussa Keltikangas-Järvinen puhui tohtorintutkintomäärien yhteydessä egotripeistä.

-Tutkija saa tietenkin ryhtyä tekemään väitöskirjaa mistä tahansa aiheesta jos ehdottomasti niin haluaa, mutta tutkimusaiheelle ei kerta kaikkiaan löydy mitään relevanssia, ei siihen ole oikeutta vaatia yliopiston ohjausresursseja. Väitöskirjan tarkoitus on viedä tiedettä eteenpäin tai tuottaa yhteiskunnalle sovelluskelpoista tietoa. Se ei voi olla väittelijän egotrippi.

Keltikangas-Järvisen mielestä psykologian alalla voisi tulla nykyistä enemmänkin tohtorintutkintoja. Koulutetuilla tutkijoilla on “tohtorituotantoa” suurempi kysyntä.

-Joudumme kilpailemaan sektoritutkimuslaitosten kanssa. Esimerkiksi Stakes ja Työterveyslaitos houkuttelevat meiltä väkeä paremmilla palkoillaan.

Psykologinen tieto ei mene päättäjille perille

Keltikangas-Järvinen on tunnettu työstään temperamentin saralla. Hän on kytkenyt tutkimusryhmänsä löydöksiä paitsi somaattiseen sairastumiseen niin myös varhaiskasvatukseen ja koulupedagogiikkaan. Työn tavoitteena on edistää lasten ja nuorten hyvinvointia, lisätä erilaisuuden ymmärtämistä ja ehkäistä syrjäytymistä.

Tämä teemat ovat entisestään korostuneet Jokelan ja Kauhajoen koulutragedioiden yhteydessä. Nyt puhutaan kovasti mm. koulupsykologien määrän lisäämisestä.

-Ehdottomasti heitä tarvitaan lisää, mutta näiden traagisten tapahtumien tausta on niin monisyinen, ettei näitä ongelmia ratkaista koulupsykologien tai -terveydenhoitajien voimin.

Eräs nykyajan ilmiö on, että kaikki poikkeavat tapahtumat tulkitaan mielenterveysongelmien aiheuttamiksi. Näin syy tragedioista voidaan siirtää yksittäisille ihmisille, ja yhteiskunnan osuus kuten liian suurien päiväkotiryhmien, liian suurien koulujen ja koululuokkien, liian tiheään vaihtuvien hoitajien merkitys lapsen kehityksessä voidaan pyyhkäistä sivuun. Kaikki paha olo ei ole mielenterveyden horjumista, vaan sille voi olla selkeä ulkoinen syy. Yhteiskuntakin voi ratkaisuillaan aiheuttaa pahaa oloa. Aina ei kaikesta voi syyttää myöskään vanhempia. Murrosiässä nuori voi vakavan koulukiusaamisen tai eristämisen ansiosta muuttua ihan toiseksi ihmiseksi, eivätkä vanhemmat voi tälle kehitykselle mitään.

Keltikangas-Järvinen ihmettelee, kuinka vähän päättäjät hyödyntävät psykologian alan tutkittua tietoa poliittisen päätöksenteon tukena.

-Lapsen hyvästä kehityksestä on määrättömästi tietoa. Vaikka meillä pitäisi olla tietoyhteiskunta, tuntuu siltä, että psykologinen tieto ei kiinnosta päättäjiä.

Suomi sai eräässä kansainvälisessä tutkimuksessa korkeimmat pisteet lapsikielteisyydessä. Kriteerinä oli se, kuinka paljon päätöksiä yhteiskunta on valmis tekemään lapsen edun näkökulmasta, tai kuinka paljon aikuisen työelämä sanelee päätöksiä. Keltikangas-Järvisen mielestä tämä tutkimustulos konkretisoitui opetusministeri Sari Sarkomaan viime joulukuisen eron yhteydessä käydyssä keskustelussa. Keskustelua käytiin vain työelämän näkökulmasta ja ratkaisua pidettiin pelkästään uhrauksena.

-Pienten lasten vanhemmuutta ei voi kokonaan ulkoistaa. Aito valinnan vapaus tarkoittaa myös tällaisen ratkaisun mahdollisuutta. Tuntuu, että äärimmäisestä työkeskeisyydestä ollaan tulossa vähän takaisinpäin, ja nuorilla on muitakin arvoja kuin komeettamainen urakehitys. Ajatellaan, että hienostakaan urasta ei kannata maksaa ihan mitä tahansa hintaa.

Äidin koulutustausta selittää lasten koulumenestystä

Viime aikoina Keltikangas-Järvinen on tutkimustyössään keskittynyt perimän ja ympäristön vuorovaikutukseen persoonallisuuden kehityksessä. Vuoden Professorin julkistustilaisuudessa pitämässään puheessa Keltikangas-Järvinen puhui mielenkiintoisesti äidin koulutustausta vaikutuksesta lapsen koulumenestykseen.

-Suomalaista koululaitosta pidetään yhtenä maailman demokraattisemmista, koska kaikki lapset, lähtökohdistaan riippumatta saavat samat mahdollisuudet. Kuitenkin äidin koulutus meilläkin selittää keskimäärin 38 % jälkeläisten koulumenestyksen varianssista ja selitysprosentti on ylemmillä kouluasteilla lukiossa ja yliopistossa korkeampi kuin koulutuksen alkuvaiheessa.

Koulutettu äiti rakentaa lapsilleen koulutukselle myönteisen ja opiskelua tukevan ympäristön. Tämä ympäristö ei kuitenkaan vaikuta samoin perheen kaikkiin lapsiin, vaan lapsen geneettinen rakenne säätelee sitä, miten paljon lapsi tästä ympäristöstä hyötyy, ja vastaavasti, miten paljon haittaa hänelle on äidin matalasta koulutuksesta.

Teksti: Kirsti Sintonen
Kuva: Veikko Somerpuro