Mittausmania ja numerohulluus...
Mittaa, valvo, kilpailuta... Istun Joensuussa
Luova talous 2 -seminaarissa,
jossa tilaisuuden pääesiintyjä, Suomen
ehkäpä tunnetuin luovuus- ja lahjakkuustutkija,
professori Kari Uusikylä puhuu luovuuden
tappamisesta. Uusikylä kertoo saaneensa yliopistonsa
rehtorilta näpeilleen laatiessaan “luovuuden
tappamisen listoja”. Asiasta ei nähtävästi saisi
puhua, mikä tietenkin jo itsessään sotii tieteen
ja akateemisen vapauden perusajatusta vastaan.
Koska ongelma on merkittävä siitä pitää ja on
itse asiassa velvollisuus puhua. Oma tutkimukseni kohdistuu luovuuden ilmenemiseen
erilaisissa organisaatioissa. Tästä
syystä puhun viikoittain niin omille opiskelijoilleni,
yritysmaailman edustajille kuin kiinnostuneille
toimittajillekin luovuudesta organisaatioissa.
Kerron luovan työn johtamisesta, luovasta
työotteesta ja muista teemoista. Uusikylän
esittelemässä listassa – joka on alun perin yhdysvaltalaisen
luovuustutkija Teresa Amabilen laatima
– esitetään seikkoja, joiden haitallisuutta tutkimilleni
teemoille on mahdotonta kieltää. Itse asiassa
ne ovat täydellisiä välineitä luovuudelle välttämättömän
sisäisen motivaation tuhoamiseen.
Numerojohtaminen ajankuvana
Suomalaisessa yliopistomaailmassa on viime
vuosina ollut vallalla vahva tulosajattelu. Tulosajatteluun
on monia syitä, kuten se, että suomalaisten
tutkijoiden tutkimuksia on katsottu ilmestyvän
turhan harvoin kansainvälisissä tiedelehdissä,
tutkintojen valmistumisajat ovat liian
pitkät jne. Omistaja eli valtio on kiristänyt ruuvia
ja päättänyt ottaa yliopistoista tehot irti
muuttamalla perusrahoituksen tulosperusteiseksi,
ja patistanut näin “laiskat” tutkijat ja opiskelijat
tehostamaan toimintaansa. Samalla ulkoisen
rahoituksen suhteellinen osuus on kasvanut
huomattavan suureksi, eikä edes yliopistojen
perustoimintaa enää kyetä kunnolla rahoittamaan
ilman ulkoa hankittua, kilpailtua rahaa.
Niin hienolta kun kilpaillun ulkoisen rahoituksen
idea tuntuukin, harva tulee ajatelleeksi,
kuinka valtavasti se syö resursseja. Erilaisten
hankkeiden ja hakemusten laatiminen vie paljon
aikaa. Huomattavasti aikaa kuluttaa myös
hankkeiden hallinnointi ja raportointi. Jonkun on
lisäksi arvioitava hankehakemukset. Henkilöt, jotka rakentavat, hallinnoivat, raportoivat ja arvioivat
ulkoisen rahoituksen hankkeita ovat tyypillisesti
väitelleitä yliopistotutkijoita, usein professoreita.
Tämä taas johtaa siihen, että tohtoreiden
ja professorien työaika kuluu kaikkeen
muuhun kuin omaan tutkimustyöhön. Hiljattain
julkaistu selvitys (ks. Acatiimi 2/2007) vahvistaa
sen, minkä professorit ovat viime vuosina kokeneet
omakohtaisesti: varsinaisen työajan puitteissa
omaa tutkimustyötä ei ehditä tehdä käytännössä
lainkaan!
Johtamisen ja organisoinnin professorina itse
puhun yliopistojen tulosajattelun yhteydessä
mieluummin numerojohtamisesta kuin tulosjohtamisesta.
Näin siksi, että tulosjohtamisessa
keskeistä on harkitun tuloksen, yleensä taloudellisen,
saavuttaminen. Tulosjohtamisen latteammassa
versiossa numerojohtamisessa sen sijaan
numerot ovat pääroolissa. Sillä mitä tuotetaan
ei ole niinkään väliä – tärkeintä on, että tuotetaan
paljon ja nopeasti. Kun olen keskustellut
asiasta kollegojeni kanssa, en ole tavannut vielä
ketään, joka olisi nähnyt kehityssuunnassa mitään
erityisen positiivista. Sen sijaan monet pitävät
numero-ohjausta, mittausta, kilpailutusta
ja ulkoisen rahoituksen kasvua hyvin vaarallisina
ja yliopistoille haitallisina niissä muodoissaan,
kuin niitä nykyään sovelletaan.
Sitä saa mitä tilaa
Ihmiset ovat tunnetusti varsin tehokkaita tuottamaan
juuri sitä, mitä heiltä odotetaan. Maksimaalisen
määrän tuottaminen sopii epäilemättä
hyvin peltiämpäreiden tuotantoon, mutta entä
tieteeseen? Tieteessä yksi erinomainen tutkimus
on varmasti merkittävämpi kuin 100 keskinkertaista.
Missä siis on laatu?
Numerojohtamisessa laadulla itsessään ei ole
sanottavaa merkitystä. Olennaista ei ole se, mitä
tutkijana julkaiset, vaan miten paljon julkaiset.
Olennaista ei ole myöskään se, mitä opiskelijat
osaavat valmistuessaan, vaan se, kuinka nopeasti
he valmistuvat. Laadun kontrollointi on jätetty
yksinomaan yliopistojen tutkijoiden ja opettajien
omille harteille. Toisin sanoen niiden ihmisten
harteille, jonka ovat itse ankaran numerojohtamisen
alaisina.
Nykyisessä järjestelmässä opetushenkilökunnan
on laadittava etukäteen 1600 tunnin työaikasuunnitelma
seuraavaa vuotta varten. Kuka tahansa,
joka tuntee vähääkään akateemisen työn
luonnetta ymmärtää, että jo pelkkä ajatus työn
tuntimääräisestä suunnittelusta vuosi etukäteen
on luvalla sanoen koomista. Kun professorien keskimääräinen työaika Suomessa on todellisuudessa
noin 2200 tuntia 1600 tunnin sijaan – eli
professorit tekevät satoja tunteja (yleensä palkatonta)
ylityötä – on jo pelkkä suunnitelman laatiminen
äärimmäisen epämotivoivaa, suorastaan
loukkaavaa. Kun vielä uuden palkkausjärjestelmän
myötä käteen tuleva palkka on yhdistetty
“henkilökohtaiseen suoriutumiseen”, jota tietenkin
ilmentää puhtaimmillaan numerotavoitteissa
pysyminen tai niiden ylittäminen, ymmärtänee
jokainen, että henkilökohtaiseen kiinnostukseen
ja kutsumukseen perustuva sisäinen motivaatio
omaan työhön on kovilla.
Valoa tunnelin päässä?
Kilpailuttamalla, valvomalla, pisteyttämällä ja
mittaamalla on kyetty kehittämään itseään ruokkiva
järjestelmä, joka on ulkoisesti varsin tehokkaan
oloinen, mutta sisäisesti mieletön. Ulkoisen
rahoituksen roolin korostumisen myötä on
perustettava alati uusia hankkeita, jotta määräaikaisten
tutkijoiden määrättömälle joukolle saataisiin
leipä pöytään myös huomenna. Se, onko
perustettavissa hankkeissa järkeä akateemisessa
mielessä, on toissijaista; jos rahaa vain on jossain
saatavilla, sitä on haettava.
Onko yllä kuvattu järjestelmä omiaan edesauttamaan
tutkijoiden ja opettajien sisäistä motivaatiota
ja luovaa työtä yliopistoissa? Vastaukseen
antamiseen tuskin tarvitaan professoria.
Tästä huolimatta yliopistomaailma päivästä toiseen
mukautuu, jupisten tosin, numerojohtamiseen.
Ehkäpä hartaana toiveena on, että järki
voittaa tulevaisuudessa. Näin saattaa käydä, mikäli
opetusministeri Sarkomaan lupaukset laadun
roolin nostosta ja yliopistojen kasvavasta
autonomiasta toteutuvat. Pelottavinta kuitenkin
on, että numerojohtaminen ei kohdistu ainoastaan
yliopistoihin vaan myös muuhun yhteiskuntaan.
Mittaaminen, valvonta ja kilpailuttaminen
eivät edistä luovuuden esiinmarssiin työelämässä
– päinvastoin ne johtavat järjestelmään, jossa ihmiset
itse voivat pahoin. Liekö sattumaa, että
mielenterveyteen liittyvät ongelmat ovat nykyään
suurin työkyvyttömyyttä aiheuttava tekijä
Suomessa? Mittausmanian, numerojohtamisen
ja tuloshulluuden pyörteissä olisikin syytä muistaa,
että niin tärkeää kuin taloudellinen tuloksenteko
ja talous ylipäätään onkin, talous on ihmistä
varten – ei päinvastoin.
Tomi J. Kallio
KTT, ma. professori
Turun kauppakorkeakoulu
|