Tieteen katoavat rajat?

Professoriliitto piti Tieteen päivillä paneelikeskustelun aiheesta Tieteen katoavat rajat? Tieteiden välisiä raja-aitoja on aina koeteltu, mutta uhkaako nykyinen innovaatiokeskeisyys jättää perustutkimuksen varjoonsa? Panelistit moitiskelivat suomalaista tiedeyhteisöä näkymättömyydestä ja toivoivat siltä ryhdistäytymistä.

Paneelikeskustelussa olivat mukana professori emeritus Anto Leikola, ylijohtaja Sakari Karjalainen opetusministeriöstä, tieteen ja teknologian tutkimuksen professori Marja Häyrinen-Alestalo Helsingin yliopistosta sekä juuri ennen paneelia Vuoden Professorina palkittu Erik T. Tawaststjerna Sibelius-Akatemiasta. Puheenjohtajana toimi Professoriliiton puheenjohtaja Risto Laitinen.

Paneelin avauksessa puheenjohtaja Laitinen selvitti otsikon alle kätkeytyviä kysymyksiä. Ovatko tieteen raja-aidat vähitellen katoamassa? Hämärtyykö perus- ja soveltavan tutkimuksen välinen ero entisestään? Miten tieteiden rajapinnoilla tehtävä tutkimus uudistaa perinteistä tutkimuskenttää? Entä missä on tieteen ja taiteen välinen raja?

Keskustelun virittämiseksi Laitinen siteerasi aluksi T.H. Huxleytä (1885): “Elämme pienellä tiedon saarella keskellä tuntemattoman suurta valtamerta. Jokaisen sukupolven tehtävänä on raivata hieman lisää maata.”

Professori emeritus Anto Leikolan mielestä tilaisuuden otsikon käsitys teemasta on monessa suhteessa oikea siinä, että rajat ovat katoamassa. Tieteessä etsitään aina totuutta, eikä silloin pidä jäädä istumaan pelkästään keskelle, Leikola kommentoi.

- Tieteen ja huuhaan välinen raja-aita on kuitenkin pidettävä vankkumattomana. Nuorena luulin, että huuhaa saadaan hävitettyä, mutta eipä se mokoma ole mihinkään hävinnyt.

Leikola on oppihistorioitsija, joka on omalla työurallaan joutunut tekemiseen tieteiden välisten rajojen kanssa.

Hän toimi aikoinaan kehitysbiologian laboratoriossa yhteistyössä lääkäreiden kanssa. Anto Leikola piti puhtaan tieteen ja soveltavan tieteen käsitteitä ontuvina, koska tästä syntyy mielikuva, ettei soveltava tiede olisi puhdasta. Myös tavoitetutkimus- termi voi luoda vääriä mielikuvia.

- Kaikki tutkimus on tavoitetutkimusta.

Rajojen koettelu aina liittynyt tieteeseen

Opetusministeriön koulutus- ja tiedepolitiikan osaston ylijohtaja Sakari Karjalainen on taustaltaan lääkäri ja epidemiologi. Hän on tehnyt aikoinaan Tampereen yliopistossa tutkimustyötä, joka on ollut luonteeltaan tieteidenvälistä.

- Tieteen tekemisen perusluonne ei ole mihinkään muuttunut – siihen liittyy aina rajojen koettelu. Tästä on esimerkkinä nyt mm. nanotiede, jossa yhdistyy fysiikan, kemian ja biologian tutkimusta.

Karjalainen pitää valtiovallan tärkeimpänä tehtävänä tutkimuksen vapauden turvaamista. Tutkimus, joka nyt tuntuu merkityksettömältä, voi osoittautua vähän ajan päästä erittäin tärkeäksi.

- Valtion taholta ei pidä puuttua siihen, miten tutkimusta tehdään. Mutta valtion on turvattava riittävä tutkimusrahoitus ja edistettävä tutkijanuraa.

Tutkijanuralla on Karjalaisen mielestä nykyisin monia isoja ongelmia, jotka vaativat suurisuuntaisia ja pikaisia ratkaisuja.

Innovaatiokeskeisyys ohjaa keskustelua

Tieteensosiologi Marja Häyrinen-Alestalo teki jo vuonna 1979 lisensiaattityönsä tieteidenvälisyydestä. Nykyisessä keskustelussa hänen mielestään usein sekoitetaan tieteidenvälisyyden ja verkostoitumisen käsitteet. Nyt myös siirretään liiaksi painopistettä tutkimuskeskuksiin, jotka ovat irrallaan opetuksesta. Tällöin tutkimusongelmista voi tulla luonteeltaan näennäisiä.

- Näihin ladataan ylisuuria odotuksia. Tällainen tiedeyhteisö on heikko vastaamaan ulkopuolisiin paineisiin.

Taloudelliset ja poliittiset paineet luovat myös paineita tieteen rajojen murentumiseen. Markkinavetoisuudesta on tullut tieteen ohjaaja ja perustutkimusuhkaa hämärtyä. Suomessa keskustelua on kovin innovaatiovetoista ja se samalla uhkaa kaventaa tiedeperustaa.

- Kansainvälisten tutkimusteni mukaan missään muussa maassa ei olla näin innostuneita teknologiasta ja innovaatioista kuin Suomessa. Muualla tiede tarkoittaa vielä tiedettä. On huima ero päästä ulkomaille pois täkäläisestä innovaatiokeskustelusta – siellä sielu lepää, Häyrinen-Alestalo tähdensi.

Professori Erik T. Tawaststjerna toi keskusteluun mukaan taiteen ja tieteenteon yhdistämisen.

- Musiikin alalla on mahdollisuus monenlaiseen tutkimukseen. Luonnontieteen menetelmillä voi tutkia esimerkiksi akustiikkaa ja myös musiikin rakenteita. Myös tilastollisia menetelmiä käytetään.

- Esittävän säveltaiteen tutkimus on jo vaikeampi alue. Mutta on sitäkin yritetty, esimerkiksi mitattu säveliä millisekunnin tarkkuudella. Johtopäätöksiä siitä, mitä se merkitsee esityksen laadulle, on kuitenkin vaikea tehdä.

Sibelius-Akatemiassa uusin tulokas on kehittäjäkoulutus, jossa jatkokoulutettava voi kehittää ja toteuttaa esimerkiksi uuden pedagogisen menetelmän, musiikkiin liittyvän tietokoneohjelman tai nuottieditorin.

Mantrat kontra perusrahoituksen tila

Käydyssä keskustelussa nousi esille muun muassa kysymys rahan ohjaavasta vaikutuksesta. Sibelius- Akatemian esittävän säveltaiteen tutkimuksen professorin Anne Sivuoja-Gunaratnamin mukaan nykyiset mantrat ovat absurdeja laitoksille: innovaatioprojekteihin löytyy rahoitusta, mutta henkilöstön palkkoihin, puhelinlaskujen maksamiseen tai kirjojen ostamiseen ei riitä rahaa.

Karjalainen myönsi, että yliopistot ovat olleet tyytymättömiä perusrahoituksen tasoon ja nimenomaan opetukseen riittäviin resursseihin. - Perusrahoituksen tulee merkittävästi kasvaa. Tästä on tiede- ja teknologianeuvoston esitys viime kesältä. Myös laitosrakenteiden kehittämisellä voidaan lisätä joustavuutta.

Yleisön joukosta haluttiin lisäksi tiedustella ylijohtajan näkemystä myös siihen, onko suomalainen keskustelu liian innovaatiovetoista.

- Keskustelun retoriikka pitää paikkaansa, mutta tiedettä on pystytty viemään eteenpäin sen sisällä. Ja tieteen tekemisen edellytyksiä on pystytty vahvistamaan. Tämän osoittavat esimerkiksi Suomen Akatemian Tieteen tila ja taso -raportit.

- Tieteen vapaus on lähtökohta ja korkeatasoinen tiede luo edellytykset soveltamiselle, Karjalainen tähdensi.

Tiedeyhteisö voisi ryhdistäytyä

Helsingin yliopiston vararehtori Hannele Niemi tiedusteli panelisteilta sitä, miten päätöksentekijä pystyy hyötymään tieteestä ja tarvittaisiinko tutkimuksen välittäjäorganisaatioita?

Sakari Karjalaisen mielestä kaikilla sektoreilla tieteellistä asiantuntemusta ei pystytä tällä hetkellä riittävästi hyödyntämään. Mutta esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon sekä maatalouden puolella on vahva sektoritutkimusverkosto, joka palvelee näiden alojen päätöksentekoa. Opetusministeriö käyttää työryhmien jäseninä alojen asiantuntijoita.

- Suomessa ei ole think-thank -organisaatioiden perinnettä. Tällaisten laitosten lisäämiselle voisi olla tilausta. Mutta en usko, että tieteellinen neuvonantaja -malli sopisi suomalaiseen järjestelmään.

Marja Häyrinen-Alestalo vierasti ajatusta välittäjäorganisaatioista. Valta- ja vastuu -kysymykset ovat niiden kohdalla melko epäselviä.

Lopuksi Karjalainen hieman moitiskeli suomalaista tiedeyhteisöä siitä, ettei sen taholta tule paljoakaan puheenvuoroja tieteen puolesta.

- Tiedeyhteisö voisi tässä asiassa ryhdistäytyä, Karjalainen evästi.

- Kun ryhdistäytyy, vastaanotto voi olla melko defensiivistä, Häyrinen-Alestalo totesi. Mutta hänenkin mielestään Suomen tieteellinen älymystö on aika näkymätöntä.

- Missä intellektuellit majailevat, onko heidät taltutettu tietynlaisen politiikan alle?

Teksti: Kirsti Sintonen